Urheiluharrastusten hinnat kuriin leikkaamalla tuet
Otsikko saattaa kuulostaa absurdilta, mutta malta mielesi.
”Urheiluharrastusten hinnat ajavat perheitä ahdinkoon”, otsikoi Helsingin Sanomat 15.3.2023.
Valtion rahoitusta huudetaan apuun. Mutta onko kyse valtion rahan puutteesta vai karanneista ja huonosti kohdentuvista kuluista, joita tuki vain pahentaa?
Valtio käyttää liikunnan ja urheilun rahoittamiseen eri momenteilta yhteensä reilut 330 miljoonaa euroa. Se on 11 % kaikesta liikunnan 3 miljardin rahoituksesta. Kotitalouksien rahoitus on vajaat puolet. Loput tulevat kunnilta ja yrityksiltä. Vaikka valtion rahoitus tuplattaisiin, se ei merkittävästi vaikuttaisi perheiden kuluihin.
Valtion 11 %:n rahoitus onkin itse asiassa merkittävä syy kulujen karkaamiseen. Se nimittäin kohdistuu merkittävästi keskusjärjestöille, jotka käyttävät rahat pääasiassa henkilöstön palkkaamiseen. Henkilöstö puolestaan ajaa ”ammattimaista” toimintaa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö tuki vuonna 2018 liikuntaa ja urheilua noin 170 miljoonalla eurolla. Nämä rahat menivät keskusjärjestöille. Seuroille siitä liikeni 4 miljoonaa. Herää kysymys, miten tulevat toimeen ne seurat, joita valtio suuressa viisaudessaan päätti olla tukematta? Jos rahoitus tuplattaisiin, kasvaisiko keskusjärjestöjen hallinto entisestään ja tippuisiko siitä taas vain roposia seuroille tai harrastajille?
Valtion tuen mahdollistaman keskusjohtoisen ”ammattimaisuuden” myötä on tapahtunut seuraavaa:
- Keskusjärjestöjen hallinto on paisunut
- Junioriurheilussa noudatetaan aikuisten tasolta tuttua huippu-urheilun mallia
- Vuonna 2002 ammattivalmentajia oli seuroissa ainoastaan 264, kun nyt pitkästi toista tuhatta
- Vapaaehtoistyön määrä on laskenut oleellisesti
- Suurin osa seurojen tuloista tulee muusta kuin perinteisestä varainhankinnasta
”Ei haluta uskoa, että ainakin alle 13-vuotiaaksi asti lasten olisi järkevintä harrastaa mahdollisimman monipuolisesti eri lajeja, eivätkä he todellakaan tarvitsisi niin monta ohjattua viikkoharjoitusta – eivät edes itse huippu-urheilun näkökulmasta”, liikuntasosiologian emeritusprofessori Hannu Itkonen sanoo.
Väitän, että harrastamme liikuntaa väärin. Missä ovat ajat, kun lapset voivat viettää päivät pitkät jäällä tai jalkapallokentällä pelaamassa kavereiden kanssa ja vuosikulut laskettiin varmaan kympeissä?
Tämä kuvastaa hyvin tilannetta, mihin lihavat Nokia-vuodet Suomen ajoivat monessa asiassa. Hyvää tarkoittavaa rahaa jaettiin ympäriinsä ymmärtämättä, että löysä raha vain aiheuttaa lisää ongelmia. Kun lihavat vuodet tulopuolella loppuivat, rahan jakaminen on jatkunut niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
No, onko tähän jotain tehtävissä? Mielestäni on. Leikataan tuki keskusjärjestöille pois ja tuetaan lapsia ja nuoria liikuntasetelillä. Annetaan lasten ja perheiden päättää, mitä haluavat harrastaa. Silloin tuki kohdistuu sinne, minne kuuluukin.